Jostain syystä minun täytyy kuin kilpailla ukkokullan kanssa. Ukkokulta on valittanut kuinka v***umaista hommaa lehtien jakaminen on. Ilmoittauduin mukaan. Lauantaiaamuyöllä kello herätti kahdelta. En meinannut herätä. Onhan minulla vaikeuksia herätä kuudeltakin. Vaikka eräs kaveri oli sitä mieltä, että yhdessä jakaminen on romanttista, oli meidän jakamisessa romanttisuus kaukana. Riitahan siitä tuli. Tuttuun tapaa kyseenalaistin koko homman järkevyyttä vaikka olin vasta ekaa kertaa näkemässä mitä se edes on.

Näin jälkeenpäin mietin, kuinka hölmö olen. Ei minun olisi mitään tarvinnut näyttää. Minulla oli jo raskas kahdeksan tunnin työpäivä takana. Miksi ihmeessä minun siis olisi tarvinnut tyytyä vähäisiin yöuniin ja pilata päivä? Minä olin jo oman osuuteni taloutemme hyväksi tehnyt. Joka tapauksessa minulla ei mennyt jalat hapoille, olenhan jalkojeni päällä muutenkin pitkiä aikoja kerrallaan. Juokseminenkaan ei tehnyt tiukkaa, sen vähän mitä juosta lönksyttelin. Mutta onneton hämäränäkö on se miksi lehtienjako ei sovi minulle ollenkaan. Onhan se nähty ennenkin, että kun ukkokulta näkee hämärässä vielä hyvin, minä olen ihan sokea. Jos en löydä omassa kodissanikaan sänkyyn hämärässä, kuinka ihmeessä voisin löytää postilaatikon vieraalta pihalta?

Ja loppukevennykseksi: ukkokulta nukkumaan mennessä ihmetteli miten voin aina olla niin kylmä ja iho kananlihalla. "Vaikket olisikaan juuri tullut koiran kanssa ulkoa, olet silti aina ihan palikka." Niinpä niin.