Reilun vuoden tauon - henkisen ja taloudellisen kasvun jälkeen voin vain ihmetellä kukahan tähän blogiin on oikein kirjoittanut....

Jostain syystä minun täytyy kuin kilpailla ukkokullan kanssa. Ukkokulta on valittanut kuinka v***umaista hommaa lehtien jakaminen on. Ilmoittauduin mukaan. Lauantaiaamuyöllä kello herätti kahdelta. En meinannut herätä. Onhan minulla vaikeuksia herätä kuudeltakin. Vaikka eräs kaveri oli sitä mieltä, että yhdessä jakaminen on romanttista, oli meidän jakamisessa romanttisuus kaukana. Riitahan siitä tuli. Tuttuun tapaa kyseenalaistin koko homman järkevyyttä vaikka olin vasta ekaa kertaa näkemässä mitä se edes on.

Näin jälkeenpäin mietin, kuinka hölmö olen. Ei minun olisi mitään tarvinnut näyttää. Minulla oli jo raskas kahdeksan tunnin työpäivä takana. Miksi ihmeessä minun siis olisi tarvinnut tyytyä vähäisiin yöuniin ja pilata päivä? Minä olin jo oman osuuteni taloutemme hyväksi tehnyt. Joka tapauksessa minulla ei mennyt jalat hapoille, olenhan jalkojeni päällä muutenkin pitkiä aikoja kerrallaan. Juokseminenkaan ei tehnyt tiukkaa, sen vähän mitä juosta lönksyttelin. Mutta onneton hämäränäkö on se miksi lehtienjako ei sovi minulle ollenkaan. Onhan se nähty ennenkin, että kun ukkokulta näkee hämärässä vielä hyvin, minä olen ihan sokea. Jos en löydä omassa kodissanikaan sänkyyn hämärässä, kuinka ihmeessä voisin löytää postilaatikon vieraalta pihalta?

Ja loppukevennykseksi: ukkokulta nukkumaan mennessä ihmetteli miten voin aina olla niin kylmä ja iho kananlihalla. "Vaikket olisikaan juuri tullut koiran kanssa ulkoa, olet silti aina ihan palikka." Niinpä niin.

Äitini tekee työpaikallani silloin tällöin toimistohommia ja yhtä useasti saan hävetä korvani päästä kun täytyy osallistua kahvitaukokeskusteluihin. Tänään täytin taas 23 vuotta, joten vein kakun töihin. Äitini, joka ihan ilmiselvästi on syyllinen tähänkin juhlaan, kutsuttiin tietysti mukaan kakuttelemaan ja kahvittelemaan. Ja äitihän alkoi taas kertoa kuinka olen juhannuksen vahinkolapsi, vaikka oli jo ehtinyt olla kolme vuotta aviossa isäni kanssa.

Työkaverini sitten muisti, kuinka eräällä asennuskeikalla romaninainen oli vahtinut minua. Jos vaikka minussakin olisi romaniverta. Äiti siihen puuskahti ettei minussa mitään romaniverta ole vaan lappalaisverta. Yksi neljäsosa. Pomo, joka oli vierestä kuunnellut keskustelua, osallistui myös: "No, ei ne sitten olekaan pirun sarvet Sannan otsassa. Ne onkin poron sarvet."

Ja minä meinasin vetää kahvit keuhkoon.

Ihana päivä. Olen ihan innoissani keväästä. Ja haltioissani olen myös ihanasta miehestäni, joka siivosi talon, pesi ikkunat (sisäpuolelta) ja lattiat ja tuuletti talven pois. Oli mukava tulla kotiin.

Eduskuntavaalit on jo kahden yön päästä eikä minulla ole vieläkään hajuakaan ketä äänestäisin. En ole ehtinyt kokeilla yhtäkään vaalikonetta. Lehtiä olen silmäillyt ja joka paikasta muuten tunkee kyllä vaalimainoksia. Mutta yksikään pärstä ei miellytä.

Jos minä saisin päättää, meillä otettaisiin käyttöön ns. kansalaispalkka, jolloin jokaiselle täysi-ikäiselle kansalaiselle maksettaisiin verottomana esim. 600 euroa. Hiiteen vaan kaikki eläkkeet, opintotuet ja työttömyyskorvaukset. Kyytiä jähmeälle byrokratialle. Pois työvoimatoimistot, joiden tarkoitus on nykyään työllistää vain virkailijat pyörittelemään papereita ja vahtimaan muistaako työtön ilmoittautua puolen vuoden välein. Kiinteä tulovero kaikille.

Mutta minä en päätä. Annan vain ääneni jollekulle joka on edes kutakuinkin samoilla linjoilla kanssani.

Jotain tosi hämärää tapahtui juuri. Kävin lepan blogissa, jonka jälkeen päätin tulla kirjoittamaan omaani. Sain erittäin eriskummallisen tervehdyksen:



Ja kyllä kyllä. Olen omalla hallintasivulla ja omalla koneella. Enkä enää muista mitä minun tänne piti kirjoittaa.