Veli soitti eilen ja pyysi meitä heidän luo jouluksi. En luvannut vielä mitään muuta kuin keskustella asiasta ukkokullan kanssa. Sen verran kuitenkin veljelleni sanoin, että meiltä on ihan turha odottaa mitään lahjoja. Edes kummipojalle ei aiota antaa mitään, saati omalle tyttärellekään. Paljon mieluummin lahjon itseäni ja perhettäni silloin, kun tiedän jotain tarvitsevan. Lahjojen antaminen silloin kun saaja ei osaa sitä odottaa, on kaikista hauskinta.

Joulukorttejakaan en ole lähettänyt yhdeksään vuoteen. Enkä aio lähettää jatkossakaan. Miksi lähettäisin? Muistaa voi muutenkin. Kaikki eivät vaan välttämättä tiedä minun muistavan heitä, kun en anna itsestäni kuulua mitään. Ennemmin tai myöhemmin ottavat sitten minuun yhteyttä. Jos ottavat.

Kirkosta eroamisen jälkeen en ole kertaakaan vieraillut hautausmaallakaan. Enkä mene. Vainajien muistaminen on mielestäni kummallinen tapa. Jo lapsena inhosin hautausmaareissuja, mutta jossain vaiheessa siihen kuitenkin oppi niin että kerran vuoteen tuli siellä rampattua. Jussin kuoleman jälkeen kävin Jussin haudalla silloin tällöin kunnes katkeruus vei voiton ja lakkasin käymästä. Nyt minua ei velvoita mikään.